Krisityn kasvun 7 eri vaihetta

Hei rakkaat blogini lukijat; ajattelin liittää tämän kirjoituksen sivtooni. Mielestäni tässä puhutaan hyvin tärkeästä asiasta kristittynä olemisesta ja kasvamisesta. Ehkä tällaista opetusta on liiankin vähän. / Veera 9.11.2014

..........................................................................................................

tiistai 4. marraskuuta 2014

Hengellisen elämän 7 vaihetta

Kristityn elämän tarkoitus ei ole olla tasapaksua kuoleman odottelua, vaan Raamatun mukaan Jumala haluaa uskovan kasvavan hengellisesti. Teologit ovat halki historian yrittäneet määritellä hengellisen elämän vaiheita. Yksi parhaimmista uskovan taipaleen jaotteluista löytyy Upsalan yliopiston uskonnonpsykologian professorin Owe Wikströmin loistavasta teoksesta Häikäisevä pimeys (Kirjapaja 1995). Keskiajan mystiikkaan, uskonnonpsykologiseen tutkimukseen ja omiin kokemuksiinsa sielunhoitajana perustaen hän jakaa hengellisen elämän seitsemään peräkkäiseen vaiheeseen. Wikströmin mukaan kaava on varsin yleinen, joskin yksilölliset erot ovat tavallisia. Se ei tokikaan ole ainoa tapa lähestyä aihetta, vaan yksi mielipide. Minua se on auttanut jäsentämään hengellisen elämäni kulkua, ja suosittelen kaikkia kristittyjä pohtimaan, mikä sen kohdista tuntuu itselle läheisimmältä. Tässä postauksessa tiivistän Wikströmin mallin kohta kohdalta.

Hengellisen elämän ensimmäinen vaihe on Kaipaus eli Jumalan ikävöiminen. Siinä ihminen pohtii elämän suuria kysymyksiä, tuntee epämääräistä ahdistusta ja kokee olevansa maailmassa ulkopuolinen. Hän tietää kaipaavansa jotain, muttei löydä nälälleen tyydytystä vaikka kuinka etsii. Taide ja luonto saattavat välähdyksittäin puhutella häntä uudella lohdun ja surun sekaisella tavalla, joka saa hänet aavistelemaan Jumalan olemassaoloa. 

Hengellinen kaipaus on merkki siitä, että kulissien takana Jumala etsii yhteyttä ihmiseen. Se on Jumalan teko. Pyhä Henki herättää silloin ihmisen hengen ottamaan vastaan Jumalan tarjoaman pelastuksen ja seuraamaan Jeesusta. Jotkut jäävät koko iäkseen kaipauksen tilaan, ja heitä kutsutaan etsijöiksi. Moni rakastaa kysymistä ilman todellista halua löytää vastauksia, ja omaksuu itselleen pysyvästi etsijän identiteetin. Tämä ei kuitenkaan ole Jumalan tahto, vaan hän tahtoo johdattaa totuuden löytämiseen.

Kun kaipaus johtaa ihmisen Jeesuksen luokse, alkaa Esimaku, hengellisen elämän toinen vaihe. Kaipauksen ikävä vaihtuu Jumalan lapsen iloon ja aavistukset korkeamman voiman olemassaolosta varmaan uskoon. Ihminen vastaanottaa pelastuksen lahjan - tätä vaihetta voidaan nimittää myös uskoontulemiseksi. Esimakua elävä ihminen on onnensa kukkuloilla ja rakastunut Jeesukseen, johon tahtoo tutustua entistä paremmin. Hän nauttii uudesta elämästään Jumalan omana ja tekee pesäeroa vanhaan. 

Uskon alku on mahtavaa aikaa, mutta jos kristitty yrittää pysytellä siinä loppuikänsä, hänen hengellisyydestään tulee tunnekeskeistä ja lähimmäisiltään silmät ummistavaa. Pidemmän päälle euforian tunteet voivat käydä raskaiksi, varsinkin jos niiden aika olisi jo mennä ohi, mutta ihminen yrittää pitää niistä yhä kiinni. Kuten vaiheen nimestäkin voi päätellä, Esimaku on tarkoitettu ohimeneväksi.

Kolmannessa vaiheessa kristitty alkaa kiinnittää huomiota Jumalan vaatimuksiin. Vaihe, jossa tunteiden ilotulitus väistyy ja tilalle tulee vakava halu elää Jumalan tahdon mukaista elämää, on nimeltään Parannus. Kysymys hyvistä ja pahoista teoista nousee uskon keskiöön. Parannuksen aikana uskova palvelee ahkerasti Jumalaa ja elämä on yhtä toimintaa. Hän työskentelee ankarasti päästäkseen irti pahoista teoista. 

Parannukseen hengellisen elämän vaiheena ei saa jäädä jumiin, tai usko vääristyy lakihenkiseksi suorittamiseksi. Parannuksen tavoitteena on saattaa kristitty tajuamaan, ettei hän kykene noudattamaan Jumalan tahtoa. Kaikki yritykset ovat tuomittuja epäonnistumaan, mikä saa uskovan ahdistumaan. Oman heikkouden kohtaaminen on raskas kokemus, mutta avaa portin neljänteen askeleeseen.

Neljäs, järisyttävä, vaihe on nimeltään Armo. Yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdalleen ja sanoma Jumalan armosta osuu maaliinsa. Uskova kohtaa ensimmäistä kertaa sydämensä tasolla sen, että Jeesus on sovittanut menneet, nykyiset ja tulevat synnit. Hän hämmästyy ymmärtäessään, että pelastus on Jumalan lahja, eikä oma syntisyys voi sitä horjuttaa. Hän on kyllä voinut tajuta tämän jo aiemmin opinkappaleena, mutta nyt se kolahtaa aivan eri tavalla. Jos esimaun aikana huomio kiinnittyi omiin tunteisiin ja parannuksessa omiin tekoihin, armon vaiheessa se kohdistuu oman itsen ulkopuolelle, armolliseen Jeesukseen. 

Ristin sanoman omaksuminen uudella tavalla vapauttaa ihmisen suorittamisesta, itsesyytöksistä ja hengellisestä riittämättömyyden tunteesta. Armon oivallettuaan kristityn on helpompi hengittää ja hän tuntee tajuavansa ensimmäistä kertaa todella, mistä evankeliumissa on kyse. Esimaun aikaiset onnen ja kiitollisuuden tunteet palaavat vakaammassa hahmossa. Tätä vaihetta voidaan pitää yhtenä kaikkein tärkeimmistä, sillä armon oikea ymmärtäminen on terveen uskon perusta.

Viides vaihe on kaikkein synkin. Se tunnetaan nimellä Yö. Tätä uskovan elämän vaihetta, joka voi kestää vuosia, olen käsitellyt myös aiemmin blogissani. Kuin veitsellä leikaten Jumala tuntuu katkaisevan kaiken yhteydenpidon ja kääntävän selkänsä. Uskova ei enää tunne Pyhän Hengen läsnäoloa, Raamattu tai rukous ei kiinnosta, eikä sanoma armosta liikuta mitään hänen sisällään. Jumalan olemassaolo kyllä tiedetään, mutta hän tuntuu olevan poissa. Kun kaikki uskonelämän osat romahtavat, kristitty alkaa epäillä omaa uskoaan. Kirkoissa, joissa korostetaan paljon tunteita, yön varjoama voi kokea itsensä ulkopuoliseksi ja ei-toivotuksi, huonoksi uskovaksi. 

Yö ei kuitenkaan ole vaihe, jota tulee varoa. Päinvastoin: silloin rakentuu erityisen syvä suhde Jumalaan. Kun Jumalan läsnäoloa ei tunnu, hän ei ole poissa, vaan läsnä tavalla, jota järki ja tunteet eivät voi käsittää. Yön aikana kristityn on määrä oppia rakastamaan Jumalaa pimeydenkin hetkellä, eikä tarrautumaan hengellisiin kokemuksiin, teologiaan tai jumalanpalvelusmenoihin. Hän saakin huomata, että vaikkei itse jaksa enää roikkua Jumalassa kiinni, Jumala ei päästä irti. Yössä kulkiessaan kristitty alkaa huomata pimeyden keskellä loimuavan mystisen valon, joka on aivan toisenlainen, kuin mihin hän on tottunut.

Kuudennelle vaiheelle Wikström onkin antanut nimen Valo. Pyhän Hengen kautta kristitty alkaa nähdä pimeyden Jumalan kasvoina ja kuulla hiljaisuuden Kristuksen äänenä. Pimeys tuntuu huokuvan Jumalan läsnäoloa ja muuttuu uskovan silmissä kirkkaaksi valoksi. Tämä on yksi hengellisen elämän suurimmista mullistuksista. Valo ei merkitse paluuta aiempien vaiheiden riemuihin ja varmuuteen, vaan vajoamista yhä syvemmälle pimeyteen, jotta Jumalan käsittämätön valo olisi kaikki kaikessa. Pimeyden läpi kulkenut uskova oppii tuntemaan Jumalan aiempaa syvemmällä tavalla. Se ei enää perustu oppeihin, tunteisiin tai omiin käsityksiin, vaan suoraan jumalayhteyteen, jota ei mikään horjuta. 

Valon aikana Jeesuksesta, rukouksesta ja Raamatusta tulee uskovalle rakkaampia, kuin mitä ne ovat milloinkaan hänelle olleet. Silloin Jumala saa uskovan sydämessä sen paikan, joka hänelle kuuluu. Valon vaihetta ei voi kuvailla sanoin - se on hiljaista, syvää ja mystistä rakkauden yhteyttä pimeydessä sädehtivään Kristukseen, jonka läsnäolon tuntee silloinkin, kun sitä ei tunne.

Viimeinen vaihe on Vaellus. Kristus on tullut ihmisen koko elämän keskipisteeksi ja merkitsee hänelle vierellä kulkevaa matkakumppania. Kristitty tahtoo horjumatta elää Jeesukselle lähimmäistä rakastaen silloinkin kun mikään ei tunnu miltään. Tämä ei tarkoita, että uskova olisi saavuttanut täydellisyyden tai päässyt lähellekään sitä: synti vaikuttaa edelleen hänen elämässään ja Jumala muovailee häntä yhä. Kuusi muuta vaihetta kertautuvat uskovan elämässä uudelleen ja uudelleen, mutta nyt hän osaa käsitellä niitä kokemuksen tuomalla vakaudella. Vaellus on iankaikkisen elämän alkusoittoa, eikä se lopu milloinkaan.

Lopuksi

Wikströmin malli on hyvä esimerkki siitä, että tieteellisellä tutkimuksella voi olla arvokasta annettavaa hengelliselle elämälle. Se sisältää ikiaikaista viisautta, joka tarjoaa ainakin tunnekuohu-uskon ihannoimiseen tottuneelle helluntailaiselle lohdutusta. Helluntailaisesta perspektiivistä malli sisältää kuitenkin yhden puutteen, sillä se jättää huomiotta Pyhän Hengen kasteen. Se voisi sopia osaksi esimakua tai omaksi siirtymävaiheeksi johonkin kohtaan sen jälkeen.

Kristinusko tunnettiin aluksi yksinkertaisesti nimellä ”tie”. Jeesuksen seuraaminen ei ole jokin staattinen vakaumus tai maailmankuva, vaan kulkemista sinne, minne hän vie. Tie johtaa välillä vaikeisiin maastoihin, mutta sekin kuuluu Jumalan suunnitelmaan. Jumalan viisaus ja huolenpito eivät petä.